Sonja, sodan varjossa varttunut

Sonja katsahti potilashuoneen peiliin. Vuosia oli takana paljon, eivätkä ne karttuessaan olleet kasvoja kaunistaneet. Mihin koko hälyinen elämä oli hävinnyt? Äskenhän oli lapsuus, kesät täynnä auringon kimallusta ja talvet huoletonta kelkkamäessä pelmuamista. Tuli sota ja katkaisi lapsuuden. Mikään ei palannut enää ennalleen. Sodan talvet olivat pitkiä ja ikäviä, mutta koulun alettua sai oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Koulussa oli hienoja tähtihetkiä, ja oli pahoja päiviä, jolloin polvet tärisivät ja korvissa kaikui lällätys: Sonja ponja, rupikonna… Se aika on nyt kaukana, hän istuu isänsä vuoteen vieressä kuunnellen isän raskaita hengenvetoja. Isä makaa siniraitaisen peiton alla, happiletkut sieraimissaan ja tulee tuskin aamua näkemään. Isä on jättämässä hänet, jälleen kerran. Aikaisemmista lähdöistä hän muistaa varsinkin sotaan lähdön ja erään ankean, huhtikuisen aamun. Miksi sekin taas tunkee mieleen? Hän ei halua verestää katkeruuttaan, hän on täällä saattamassa isäänsä viimeiselle rajalle. Silmiin kuitenkin tulvii väkisin kuvia, joissa isä astelee alas kotimäkeä pyöräänsä taluttaen, vanerikapsäkki pyörän tarakalla. Isä hävisi hänen näköpiiristään vuosiksi. Äiti sairastui ja lukkiutui mykkyyteensä. Toinen katosi ja toinen vaikeni. Hänen elämäänsä oli eksynyt ihmisiä, jotka viillettyään häneen jälkensä katosivat kuin tuhka tuuleen. Niin teki lampaansilmäinenkin. Kirkashampaisesta puhumatta. Tänään hänen ei pidä ajatella heitä. Tänään tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä on oma perhe murheineen ja ilonaiheineen. Isän hengitys hidastuu ja katkeilee välillä. Hän tuntee jälleen olevansa sama pitkälettinen tyttö, joka lapsuutensa kalliolla huutaa: Isä, älä jätä minua!